Luin jälleen kerran Apostolos Doksiadiksen & Khristos  H. Papadimitrioun sarjakuvaromaanin Logicomix - Nerouden ja hulluuden rajalla (Kuvitus Alekos Papadatos ja Annie Di Donna. Alkuteos Logicomix: An Epic Search for Truth, 2009. Käännös Tua Korhonen & Avain, 2010.)

Mytologisesta (Aiskhylos) lopusta en niin pitänyt, mutta muuten teos oli loistava. Mitä nimiä: Russell, Whitehead, Wittgenstein, Cantor, Gödel, von Neumann. Miten loogikot olivat niin monesti myös niin hulluja!

 

Itse olen lukion lyhyen matikan vitosesta huolimatta matemaattisesti lahjakas. Ymmärsin suunnilleen heti Russellin paradoksin, Georg Cantorin diagonaaliargumentin ja Kurt Gödelin epätäydellisyyslauseen ideat. Formaaliset todistukset ovat asia erikseen. Pelkän Logiikan perusteet -kurssin suorittanut keskiverto-opiskelija taitaa ne minua paremmin.

 

Ainakin kertaluokkaa, paria itseäni kovempi matemaattinen lahjakkuus on Iida Rauman hienon romaanin Seksistä ja matematiikasta -kirjan (Gummerus, 2015) Erika, joka laskee lukio- ja yliopistotason matemaattisia tehtäviä suunnilleen ekaluokkalaisena kun muut leikkivät barbeilla (oma luonnehdinta, kirjassa ei barbeja esiinny). Vaikken ole matemaattinen nero, osa Erikan suhteesta maailmaan, muihin ihmisiin ja maailmassa olemiseen oli hyvin samaistuttavaa. Ehkä löysin Erikasta, parikymppisestä matemaatikkolahjakkuudesta vielä näin keski-ikäisenä viisikymppisenä miehenä jotain itsestäni tai edes vähintään jotakin kaikuja menneisyydestäni. Selvää toki on, että itse hänen harjoittamastaan matematiikasta en juuri mitään ymmärrä. Maailmassa oleminen, ulkopuolisuus, todellisuuden irrationaalisuus iskee (lähes) kaikkeen olemassaoloon, täälläoloon, murtaen perustuksiamme joissa vielä eilen niin pontevasti seisoimme. Toisaalta matematiikan armottomat ja lohduttavat loogiset totuudet antavat lopulta pysyvän maamerkin maailmassa, joka on epävarmuuksia täynnä.